Levälän Ville

Otteita Mats Wilhelm Levlinin (1879-1963) elämäntarinasta hänen poikansa Pär-Erik Levlinin kirjoittamana. Käännös Jan-Erik Levlin.

Ville lähtee maailmalle.

Oli kevät 1897. Pienessä Ytterjepon kylässä Pohjanmaalla 17-vuotias poika Ville kulki ympäri ja hyvästeli sukulaisiaan ja ystäviään. Hän oli lähdössä maailmalle, mikä häntä kovasti ilahdutti. Samalla hän toki suri sitä että oli pakko jättää ystävänsä ja erityisesti äitinsä, jota hän kovasti rakasti. Hänen oli kuitenkin pakko lähteä. Hänen isänsä oli kuollut ja kaksi vanhempaa veljeä oli ottanut pienen kotitilan haltuunsa. Hän ei halunnut jäädä tilalle heidän palkattomaksi rengikseen.

Hän oli myös saanut matkarahaa, kokonaista 30 mk niistä 50 mk:sta, jotka hänen tuli saada tilan perintöosuutena isänsä jälkeen. Se ei olut paljon, mutta se riitti matkalippuun suureen Helsinkiin, maan suureen pääkaupunkiin. Siellä hänen tarkoituksena oli etsiä rakennustöitä. Isänsä eläessä Ville oli usein auttanut häntä timpurin ja puusepän hommissa. Omasta mielestään hän oli tottunut kirveen käyttäjä.

Sunnuntaiaamuna huhtikuun neljäntenä päivänä 1897 hänen veljensä Johannes kuskasi hänet ja hänen vaatimattomat matkatavaransa Jepuan asemalle. Matkatavarana hänellä oli vain kaksi nyyttiä; toisessa oli työvaatteita ja työkaluja ja toisessa matkaeväänä kuivaa muonaa: leipää, vähän voita ja pala savustettua sianlihaa. Viime päivinä oli ollut lämmintä, tie oli paikoitellen lumesta vapaana. Näin ollen he matkasivat rattailla, jotka veti Villen omanaan pitämä hevonen.

Ville oli kuullut että oli paljon halvempaa matkustaa ns. sekajunassa ja niinpä hän osti lipun sellaiseen. Muutaman tunnin kuluttua sellainen tulikin ja sen oli määrä kulkea Vilppulaan asti, josta hän saattoi matkustaa eteenpäin toisella junalla. Sekajuna oli itse asiassa tavarajuna, johon oli kytketty myös henkilövaunu. Tällainen juna kulki hitaasti, pysähtyi joka asemalla ja tavaravaunuja lisättiin ja poistettiin siitä. Vilppulaan päästiin näin ollen vasta myöhään illalla, josta matka jatkui vasta seuraavana aamuna.

Myllymäen ja Haapamäen asemilla oli siihen saakka melkein tyhjänä pysyneeseen vaunuun noussut melko paljon matkustajia. Vilppulassa kaikki poistuivat junasta ja siirtyivät muutamaan taloon aseman lähellä. Ville lyöttäytyi muutaman miehen seuraan ja 25 pennin maksusta hän sai yöpyä ratavartijan mökin lattialla. Varhain seuraavana aamuna lähti juna Tampereelle. Juna täyttyi melkein kokonaan koska sinä päivänä oli markkinat Tampereella. Tästä syystä junassa olikin edellisenä iltana ollut niin paljon matkustajia.

Tampereella Ville kyseli seuraavaa Helsinkiin menevää sekajunaa. Se lähtisi parin tunnin kuluttua ja hän osti siihen lipun ja lähti katselemaan markkinoita. Hyvissä ajoin hän palasi asemalle, astui hänelle osoitettuun junaan, joka pitkän odotuksen jälkeen juna lähtikin liikkeelle. Silloin Ville huomasi, että juna lähti siihen suuntaan mistä hän oli aamulla tullut. Hän luuli, että hänelle oli osoitettu väärä juna. Koska hän ei halunnut palata Pohjanmaalle, hän keräsi nopeasti vähäiset tavaransa ja hyppäsi junasta. Tämä onnistui hyvin, koska raskas tavarajuna ei ollut vielä saavuttanut mainittavaa vauhtia.

Ville käveli takaisin asemalle ja kysyi vastaan tulleelta asemamieheltä milloin juna lähtee Helsinkiin. Sehän lähti tuossa äsken, mikset ollut mukana, oli vastaus. Silloin Villelle selvisi, että kaikki junat saapuvat Tampereen asemalle idästä ja lähtevät samaan suuntaan. Vasta kaupungin ulkopuolella raiteet pohjoiseen ja etelään erkanevat toisistaan. Nyt osoittautui että seuraava juna Helsinkiin lähtee vasta iltapäivällä ja että se on tavallinen henkilöjuna. Päästäkseen tämän mukaan Villen täytyi vaihtaa uuteen kalliimpaan lippuun. Hän sai kuitenkin monta tuntia aikaa katsoa markkinoita.

Iltapäivällä hän siis pääsi jatkamaan matkaansa Helsinkiin ja tällä kertaa hän pysyi junan kyydissä. Oli jo myöhäinen ilta kun juna saapui perille ja Ville saattoi astua Helsingin rautatieaseman odotushalliin. Hän oli tuskin ehtinyt miettiä mistä löytäisi yösijan kun vieras mies astui hänen luokseen ja kysyi, oliko hän saapunut junalla ja tarvitsiko hän majoitusta. Sitähän Ville tarvitsi ja mies mainitsi erään matkustajakodin osoitteen. Kun Ville ei tuntenut kaupunkia mies pyysi häntä odottamaan hetken niin hän näyttäisi tietä sinne. Niin Ville odotti ja mies vei hänet Mikonkadulla sijaitsevaan matkustajakotiin, joka itse asiassa sijaitsi aivan rautatieaseman nurkan takana. Se olikin miehen pyörittämä matkustajakoti, johon hän kalasti yövieraita asemalta. Yhdellä markalla Ville sai sängyn viiden sängyn huoneesta. Sänky oli niin lyhyt että hän yön aikana potki siitä päädyn irti. Matka Helsinkiin oli maksanut Villelle vähän yli 16 markkaa. Kun paluumatka henkilöjunalla Jepualle seuraavana talvena maksoi 13 markkaa, Ville ei ollut osannutkaan matkustaa Helsinkiin kaikkein halvimmalla tavalla.

Seuraavana aamuna Ville oli aikaisin liikkeellä. Hän jätti suurimman osan matkatavaroistaan matkustajakodin sängyn alle ja otti mukaansa vain osan työkaluistaan ja vähän leipää. Niin hän lähti kaupungille etsimään töitä. Aluksi hän käveli rautatieasemalle ja takaisin, mutta kääntyi sitten Mikonkadulta Hallituskadulle ja käveli Senaatintorille. Täällä hän ihasteli mahtavaa kirkkoa ja komeita rakennuksia torin ympärillä. Sieltä hän käveli Unioninkatua pohjoiseen, mutta kun hän tuli Pitkälle sillalle tuntui siltä, että hän oli joutumassa kaupungin ulkopuolelle ja hän kääntyi takasin. Niin hän käveli koko aamupäivän vanhan Helsingin jokaista katua Esplanadin, Kaisaniemenkadun ja Pohjoisrannan sataman välillä. Useammassa paikassa oli rakennustyömaita käynnissä ja sieltä hän kyseli töitä. Useimmat eivät olleet lainkaan kiinnostuneita hänestä mutta parissa paikassa sentään kysyttiin mistä hän tuli ja mitä hän oli tehnyt aikaisemmin. Kun kuulivat että hän tuli suoraan maalta ei oltu enää kiinnostuneita hänestä.

Syötyään vähän leipää hän lähti iltapäivällä kävelemään Esplanadin eteläpuolella sijaitsevassa kaupunginosassa. Siellä hän ihasteli kauan Kasarmintorin laidalla olevia vanhoja suomalaisia kasarmeja. Kun hän pääsi Vuorimiehenkadulle, jossa Helsingin paloasema sijaitsee mäen päällä tuli vanha mummo vastaan, joka veti raskaasti kuormattua kärryä mäkeä ylös. Ville meni auttamaan ja työnsi mummon kärryn eteenpäin. Mummo oli tyytyväinen ja sanoi että työnnä vaan, kyllä kärryn vetäminen on niin raskasta.

Kun olivat päässeet ylös mäen päälle Ville ajatteli vain jättää mummon ja kärryn. Mummo kiitti avusta ja Ville vastasi kuten pitääkin, että ei mitään kiittämistä! Kun hän lähti menemään mummo kuitenkin sanoi että älä poika pidä niin kiirettä, mistä sinä olet kotoisin? Ville katseli vanhaa mummoa ja tunsi olevansa tosi kaukana kotoa, olihan hän ollut matkoilla jo kaksi päivää! Mahtoiko tuommoinen edes tietää mikä on Pohjanmaa? Koska oli tottunut vastaamaan kohteliaasti vanhempien ihmisten kysymyksiin, vastasi hän että Pohjanmaalta. No eihän sinun sitä tarvitse sanoa, kuulin sen heti kun avasit suutasi. Ville hieman hämmentyi ja sanoi että hän tulee Uudenkaarlepyyn pitäjästä. Mutta mistä kylästä siellä? Ytterjeppo. Mutta mistä talosta siellä? Levälästä. Ja kenen poika sinä sitten olet? Levälän Simonin poika. Herra Jumala, ja sitten oletkin Cajsan poika, mummo huusi. Nyt Villen suu loksahti auki, mummo tiesi jopa hänen äitinsä nimen!!

Nyt mummo kertoi että hänkin oli kotoisin Ytterjeposta, Levälän vastapäätä joen toisella puolella olevasta Knutsin talosta ja että hän oli käynyt rippikoulun yhdessä Villen Cajsa-äidin kanssa. Koska siihen aikaan rippikoulu oli oikeastaan ainoa varsinainen koulu, kaikki pitivät tarkkaan huolta rippikoulukavereistaan. Mummo halusi nyt kuulla kotiseutunsa kuulumisia ja Ville kertoi. Hän kysyi myös mitä Ville kaupungissa tekee ja missä hän asuu. Hän kertoi että oli juuri tullut kaupunkiin, etsii töitä ja asuu matkustajakodissa, mutta että se on hirveän kallista. Mummo sanoi että niin kauan kun hänen miehensä Mattson eli, tämä pyrki aina auttamaan tuollaisia poikia, jotka tulivat Helsinkiin hakemaan töitä. Jos nyt seuraat minua ja näet missä asun, niin voit hakea tavarasi ja yöpyä minun luonani kunnes saat asiasi järjestykseen.

Niin Ville seurasi mummoa hänen kotiinsa ja työnsi hänen kärrynsä. Kuormana oli vesitonkka ja pari ämpäriä pyykkiä, jonka hän oli käynyt rannassa huuhtomassa. Pyykin hän vei ensin perheelle, jonka pyykkiä hän pesi ja sitten jatkettiin mummon pieneen mökkiin Punavuoressa samalla suunnalla, missä Teknillinen Korkeakoulu sittemmin sijaitsi. Mökissä oli keittiö ja kammari, mutta kammari oli jo vuokrattu muutamalle rakennusmiehelle.

Kun työmiehet tulivat illalla kotiin keskusteltiin Villen tilanteesta. Miehet eivät uskoneet että Villellä olisi suuriakaan mahdollisuuksia saada rakennustöitä Helsingistä. Käytäntö rakennustyömailla oli nimittäin sellainen, että aikaisin keväällä pestattiin niin monta työmiestä kuin arvioitiin tarvittavan ja työn saanti myöhemmin saattaisi olla vaikeata. Silloin mummo sanoi kuulleensa että Villen serkku rakennusmestari Spolander Loviisasta oli edellisenä sunnuntaina ollut Helsingissä etsimässä rakennustyömiehiä. Hän rakensi parhaillaan uutta ravintolaa ja kylpyläpensionaattia Loviisaan. Loviisahan oli siihen aikaan kylpyläkaupunki, jossa kävi paljon vieraita, mm Pietarista. Kaiken piti olla valmiina sesongin alkaessa juhannuksena ja hanke oli myöhässä, joten kyllä hänellä on sinulle töitä. Myös työmiehet pitivät ajatusta hyvänä ja niin Ville päätti matkustaa Loviisaan. Nyt Ville myös muisti isänsä kertoneen tädistään, joka oli naimisissa kyläkouluopettaja Spolanderin kanssa. Rakennusmestarin täytyi olla tämän poika. Mutta Ville ajatteli, että hänellä oli vielä paljon näkemistä Helsingissä, joten hän jäi kaupunkiin perjantaihin asti. Yöt hän nukkui mummon keittiön lattialla.

Perjantai-iltana hän matkusti junalla Porvooseen ja jatkoi kävellen Loviisantietä eteenpäin. Illbyn kylässä hän koputteli erään talon ovea varmistuakseen siitä, että oli oikealla suunnalla. Hän kuuli ihmisten liikkuvan talossa, mutta koska oli varsin myöhäistä kukaan ei avannut ovea. Hänen oli pakko jatkaa matkaa ja Godbyssä hän löysi kestikievarin. Siellä hän pääsi renkitupaan, jossa sai nukkua lattialla aamuun saakka. Hän jatkoi matkaansa, mutta hänestä tuntui että olisi huonoa saapua kävellen Loviisan. Kun hän saapui Pernajan kestikievariin hän kuuli että Loviisa oli enää yhden hollikyydin päässä ja että matka maksaisi 50 penniä. Niin hän päätti ottaa kyydin ja pyysi ajomiestä ajaa hänet suoraan kylpylärakennuksen työmaalle.

Työmaalla hän etsi käsiinsä rakennusmestarin, kertoi kuka hän oli ja että hän etsi töitä. Spolander ilahtui tästä kovasti koska Ville oli ensimmäinen sukulainen, joka oli tullut häntä tapaamaan. Hän sai välittömästi töitä ja sai myös jatkaa muilla pienemmillä Spolanderin rakennustyömailla sen jälkeen, kun kylpylä oli valmistunut ja useimmat muut työmiehet olivat palanneet Helsinkiin. Ville sai myös edullisen majapaikan muiden työmiesten välityksellä.

Koska hän saapui Loviisaan lauantaina seuraava päivä oli sunnuntai ja kirkossa käynnin jälkeen hän päätti juhlistaa onnekasta työnhakua syömällä päivällistä Raittiuskahvilassa. Hän söi silloin ensimmäiset lihapullansa ja samalla parhaat pullat jotka hän pitkän elämän varrella oli syönyt, hän muisteli yli puoli vuosisata myöhemmin.

Nyt Villellä oli siis työpaikka Loviisan kylpylärakennuksen työmaalla ja sen jälkeen hän sai jatkaa muilla pienemmillä työmailla. Työt rupesivät kuitenkin vähitellen vähenemään. Sitten sattui tulipalo eräässä panimossa ja tämän korjaus antoi töitä pitkälle syksyyn. Kun Spolander oli myös saanut tehtäväkseen rouva Lagerströmin talon korjaus- ja laajennustyöt, Villelle riitti töitä pitkälle seuraavan maaliskuulle.

Kesällä hän sai seurakseen veljensä Isakin, joka silloin oli melkein 16 vuoden ikäinen. Ajatuksena oli että Isak pyrkisi oppimaan jonkin ammatin ja Ville neuvotteli erään peltisepän kanssa siitä että Isak saisi hänen luonaan oppipojan paikan. Isak oli kuitenkin tullessaan sairas ja kykenemätön työhön. Toivottiin että hän kuitenkin tervehtyisi jos saisi syödä riittävästi kunnon ruokaa ja aluksi näyttikin näin käyvän. Myöhemmin syksyllä Isak kuitenkin lähti takaisin kotiin.

Ville teki 12 tunnin työpäiviä ja yksinäisenä miehenä hänen ruokavalionsa oli varmaan varsin yksitoikkoinen. Siihen kuului leipää, voita, savustettua porsaanlihaa ja maitoa, mikäli hän onnistui sellaista löytämään. Kaupat olivat auki myöhään illalla joten kuivamuonan hankkiminen ei ollut ongelma. Maidon saanti oli kuitenkin hankalampaa. Sitä saattoi ostaa vain talonpojilta torilla tai silloin kun he kuskasivat sitä kanta-asiakkailleen eri puolille kaupunkia. Jos joku talonpoika sattui kulkemaan rakennustyömaan ohi ja jos maitoa oli jäljellä sitä saattoi ostaa tilkan. Kun Isak oli paikalla ja toimi juoksupoikana kaikki ostokset saattoi tehdä torilla ja ehkä hieman halvemmalla suoraan tuottajilta. Sunnuntaisin veljet söivät usein päivällistä Raittiuskahvilassa.

Kun Lagerströmin talo oli valmistunut Spolander ei pystynyt enää tarjoamaan töitä Villelle. Hän matkusti silloin takaisin työnhakuun Helsinkiin. Nyt työnsaanti oli helppoa kun hänellä oli vuoden työkokemus tunnetun rakennusmestarin leivissä. Villen ensimmäinen työmaa oli Pohjoisrannassa. Tämän jälkeen hän oli kuukauden töissä Uudenmaankatu 5:ssä, jossa hän sai oppia höyläämään ja laittamaan lattioita. Tämän jälkeen hän oli muutaman viikon töissä erään insinööri Ståhlbergin luona Valkosaaressa. Sitten seurasi kolme kuukautta valtion palveluksessa, jolloin korjattiin Uudenmaan vanhat kasarmit, vanha postikonttori ja rakennettiin välikatto vanhaan makasiiniin Katajanokalla. Tänä Helsingin aikana hän sai paljon kokemuksia joista oli suurta hyötyä myöhempinä aikoina talonomistajana Vaasassa. Hän tienasi 3 markkaa päivässä, mitä hän piti varsin hyvänä niin nuoren ja kokemattoman pojan palkkana.

Helsingissä hän sai myös työtoverin Jepualta, Johan Vilhelm Östmanin, joka oli Villeä vuoden vanhempi. He viihtyivät hyvin yhdessä ja hankkivat yhteisen majapaikan Sörnäisten Toiselta Linjalta. Kesällä myös Isak-veli tuli Helsinkiin saadakseen lääkärinapua ja myös hän sai asua samassa paikassa.

Silloiset asumisolot eivät todella vastanneet nykypäivän tasoa. He asuivat alivuokralaisina perheessä, jonka vuokra-asuntona oli huone ja keittiö. Perheeseen kuului n. 60-vuotiaat mies ja vaimo, vaimon 81-vuotias äiti ja vaimon sisaren n. 15-vuotias orpopoika. Perhe asui hieman isommassa huoneessa ja alivuokralaiset saivat asua pienessä keittiössä. Ville ja Johan nukkuivat auki vedetyssä sohvassa ja Isak parin tuolin päälle laitetulla sohvankannella.

Sunnuntaina 22 elokuuta 1898 rakennusmestari Spolander tuli Helsinkiin ja pestasi työmiehiä suuremmalle työmaalle, jonka hän oli juuri saanut. Koska Katajanokan työmaa oli juuri valmistumassa Ville ja Johan sanoutuivat irti ja matkustivat viikkoa myöhemmin Loviisaan. Isak-veli tuli mukaan.

Loviisassa pojat majoittuivat Lindforsin luo Sepänkuja 5:ssä. Perheellä oli iso keittiö ja tämän takan pieni huone, jonka pojat saivat vuokrata. Lindforsin perheessä oli 5 henkeä, joista 3 tyttöä. Nuorin heistä oli Emilia eli Emmi, silloin vain 12-vuotias. Hän kertoi myöhemmin että kun hän syyskuun ensimmäisenä päivänä tuli koulusta kotiin hänen äitinsä kertoi, että kammarissa oli kolme poikaa, jotka tulisivat heille asumaan. Äiti oli juuri tarjoamassa pojille tervetuliaiskahveja ja Emmi tirkisteli heitä uteliaana ovenraosta. Pojat ja tytöt tutustuivat pian ja vaikka pojat tekivätkin pitkiä työpäiviä oli heillä kuitenkin aikaa juosta ulkona ja leikkiä tyttöjen kanssa. Emmi, josta paljon myöhemmin vuonna 1938 tuli Villen toinen vaimo, kertoi myöhemmin että Ville kirjoitti ahkerasti joka viikko äidilleen, ja jos oli ollut palkkapäivä, niin kirjeeseen tuli aina mukaan 5 markan seteli tai ainakin postimerkki. Isak käytti talven rippikoulun suorittamiseen.

Rakennushanke Loviisassa valmistui kesäkuussa 1899. Sen jälkeen pojat palasivat Helsinkiin ja he saivat heti töitä. Isak jatkoi matkaa kotiin Ytterjeppoon.
Johan Östman ryhtyi suunnittelemaan pyrkimistä Vaasan teollisuuskouluun opiskellakseen rakennusmestariksi. Kouluun hän myös pääsi. Syksyllä Ville päätti lähteä Amerikkaan ja sinne hän lähtikin joulukuun alussa. Ennen sitä hän kuitenkin kävi kotona tervehtimässä läheisiään.

 

Ville siirtolaisena Amerikkaan.

Loppusyksystä 1899 Ville siis kävi vielä kotona ennen kuin aloitti pitkän matkan, jonka määränpää oli Olympia, WA, USA. Vaikka hän oli ollut jo pari vuotta rakennustöissä, niin hän ei ollut pystynyt säästämään koko matkalipun hinnan. Ei hän ollut rahojaan tuhlannut, mutta hän oli koko ajan huolehtinut myös sairastelevan Isak-veljen ylläpidosta ja lääkärikustannuksista ja lisäksi hän oli lähettänyt äidilleen silloin tällöin pienen rahasumman. Tämähän eli jo syytingillä, mutta huolehti silti vielä nuorimmasta Otto-pojasta. Ville oli myös lainannut hiukan rahaa opiskelevalle ystävälleen. Nyt veljet Jakob ja Johannes, jotka jo olivat Olympiassa, lähettivät hänelle sen verran rahaa että hän sai lippunsa ostetuksi. Laivalippu Hangosta New Yorkiin maksoi 150 mk sisältäen ylläpidon koko matkalta. Junalippu New Yorkista Olympiaan maksoi 52 dollaria eli n. 260 mk, mutta siihen ei sisältynyt mitään ruokaa. Lisäksi hän arvioi tarvitsevansa muuta matkarahaa 150 mk. Matkakulut olivat siis yhteensä n. 560 mk, mikä Suomen Pankin raha-arvokertoimen mukaan vastaa n. 2400 € vuoden 2010 rahassa.

Lauantaina 18 marraskuuta 1899 Ville nousi Jepuan asemalla junaan ja matkusti Hankoon, josta sunnuntaina lähti ns. suomalaislaiva Englannin Hulliin. Nämä laivat eivät olleet varsinaisia matkustajalaivoja, vaan rahtilaivoja, joihin oli rakennettu kerrossänkyjä. Näihin laivoihin emigrantit pakattiin. Ville onnistui saamaan laivan välikannelta paikan, jossa oli peräti patja, tyyny ja huopa. Täällä oli raitis ilma ja sääkin suosi matkaa.

Hullissa noustiin Southamptoniin menevään junaan. Reitti kulki Lontoon kautta ja emigranttivaunujen ovet lukittiin jotta kukaan ei pääsisi hyppäämään junasta pois. Southamptonissa jouduttiin vuorokauden verran odottamaan New Yorkin laivan lähtöä. Tällöin asuttiin kuitenkin hotellissa. Atlantin ylitys tapahtui oikean matkustajalaivan kyydissä, jossa emigrantit nukkuivat neljän hengen hyteissä. Ateriat tarjottiin ruokasalissa ja Ville, joka siihen asti oli tottunut syömään lähinnä vain leipää, maitoa ja savustettua kinkkua, piti ruokaa erittäin hyvänä.

Laivan saavuttua New Yorkiin ja Villen päästyä maahantulotarkastuksen läpi johdettiin hänet ja muut maahan tulijat länteen menevään junaan. Mitään junan aikatauluja meillä ei ole mutta Ville oli kuitenkin viimeinen New Yorkissa junaan astunut matkustaja, joka lauantaina 2. päivänä joulukuuta astui ulos asemalla Seattlessa, WA. Mitään ongelmia junamatkan aikana ei ollut, koska konduktöörit huolehtivat hyvin matkustajistaan, ns greenhorneista, ja myös siitä, että he jäivät junasta pois oikealla asemalla. Mutta on varmaan ollut varsin uuvuttavaa istua monta päivää kovalla puupenkillä ja napostella kotoa tuotua kuivamuonaa.

Kun juna oli pysähtynyt konduktööri antoi Villelle merkkejä, että hän ottaisi matkatavaransa ja lähtisi hänen mukaansa. He menivät aseman odotussalin läpi aseman edessä olevalle kentälle. Siellä odotti poliisi, jonka kanssa konduktööri keskusteli. Poliisi käski Villen mukaansa ja he kävelivät jonkin matkaa kunnes poliisi avasi erään talon oven, sanoi jotakin ja muutaman minuutin kuluttua ulos tuli nainen. Poliisi keskusteli naisen kanssa, joka kääntyi Villen puoleen ja selosti hänelle tilanteen norjaksi. Norjankielisen selostuksen Ville hyvin ymmärsi. Nyt oli kuitenkin lauantai-ilta eikä enää kulkenut junia Olympiaan. Seuraava päivä oli sunnuntai eikä silloinkaan junia kulkenut. Rouva jatkoi että tämä oli majatalo, boarding house, ja että Ville saattoi hyvin majoittua tänne maanantaihin asti jolloin voisi jatkaa ensimmäisellä junalla Olympiaan. Vieraassa kaupungissa Villellä ei ollut muutakaan vaihtoehtoa joten hän jäi taloon. Illallisen jälkeen hän meni nukkumaan mutta seuraavana päivänä eli sunnuntaina hän lähti heti aamiaisen jälkeen tutustumaan uuteen kaupunkiin. Varsin pian hän törmäsi mieheen, joka näytti siltä että saattaisi olla Suomesta lähtöisin. Ehkäpä vaatetus viittasi siihen. Ville meni mieheltä kysymään ja vastaus oli että todellakin, hän oli Voitbystä kotoisin. Mies oli ilmeisesti tuntenut itsensä yksinäiseksi ja oli iloinen siitä, että sai puhua jonkun kanssa ruotsia. Hän esitteli myös kaupunkia Villelle ja he söivät yhdessä päivällistä 25 centin ravintolassa. He hakivat Villen matkatavarat hotellista ja Ville vietti seuraavaan yön samassa boarding housessa kun Voitby-läinen, joka seuraavana aamuna saattoi hänet junaan.

Matka Seattlesta Olympiaan on vain 90 km, mutta alue oli jo silloin tiheästi asuttu ja asemien lukumäärä varsin suuri, mutta enemmän kuin 3-4 tuntia ei matka liene kestänyt.

Asemalle saavuttuaan Ville alkoi kysellä West Hotelia ja hetken kuluttua hän löysikin paikan. Se oli boarding house, jonka omisti Munsalasta kotoisin oleva Backlund-niminen henkilö. Veljet Jakob ja Johannes olivat ohjeistaneet Villen majoittumaan sinne. Backlund oli ystävällinen mies, joka lupautui seuraavana päivänä viemään Villen satamaan. Tästä hän pääsisi laivalla laiturille, johon vedettiin tukit siitä puunkaatopaikasta, logging camp, jonne Ville oli menossa. Seuraavana iltapäivällä Backlund saattoi Villen laivalle ja pyysi perämiestä jättämään Villen pois oikealle laiturille. Sinne oli rakennettu väliaikainen rautatie tukkien kuljetusta varten. Ville pääsi junan matkassa ylös metsä-alueelle. Juna pysähtyi yöpymistä varten kuitenkin varsin pian ja henkilökunta osoitti Villelle polun, josta Ville saisi jatkaa jalan. Lähistöllä olikin hakkuuaukeama, jossa oli kaksi hirsitaloa. Ville astui toiseen taloon ja välittömästi häntä ympäröi joukko vanhoja tuttuja Ytterjeposta. Kaikki iloitsivat hänen tapaamisesta ja halusivat kuulla uutisia kotoa. Ville kertoi kuulumisia ja terveisiä ja yritti samalla löytää veljensä. Jakob oli matkustanut Amerikkaan jo 12 vuotta aikaisemmin jolloin Ville oli vain 8-vuotias, mutta Johanneksen hän oli nähnyt 3 vuotta aikaisemmin ennen lähtöään Helsinkiin. Johannes oli lähtenyt Amerikkaan vasta saman vuoden keväällä. Silloin Åman-niminen mies sanoi Villelle, että etkö aiokaan tervehtiä Jakobia ja osoitti pitkäpartaista ukkoa, joka heitä katseli. Silloin vasta Ville ymmärsi että tässä oli hänen veljensä Jakob. Kävi ilmi, että veli Johannes ei enää ollut paikalla, hän oli muutama viikko aikaisemmin lähtenyt etsimään töitä kaivoksista. Niin teki myös Jakob jo viikon kuluttua kun oli nähnyt, että Ville oli päässyt perille ja että kaikki menisi hyvin.

Tukkikämppä ei ollut maailman paras paikka englannin oppimisen kannalta. Ville arvion mukaan kämpän n. 70 asukkaasta vain n. 10-15 eivät puhuneet ruotsia ja useimmat olivat Pohjanmaalta kotoisin. Tukkimetsässä päiväpalkka oli 2,20 dollaria, Asuminen ja ruoka maksoivat 26 dollaria kuukaudessa. Talvella oli kuitenkin usein niin huono sää, ettei ollut mahdollista tehdä metsätöitä. Silloin tienestit saattoivat juuri ja juuri riittää majoituskuluihin. Keväällä päivät pitenivät ja samalla työpäivän palkka nousi 2,50 dollariin. Muuten kämpällä ei juuri kulunut rahaa; kaupunkiin miehet lähtivät vain pari kertaa vuodessa, jouluna ja heinäkuun neljäntenä, USAn kansallispäivänä.

Ville jäi tukkikämpälle vain 5 kuukaudeksi. Jo 5.5.1900 hän matkusti Idahoon ja haki töitä kaivoksesta. Siellä päiväpalkka oli 3 dollaria ja työpäivän pituus oli vain 8 tuntia. Töitä sai tehdä joka päivä. Hän pääsi töihin lyijykaivokseen ja aluksi hän sai lapioida malmia vaunuihin, joilla se kuljetettiin kaivoksesta pois. Vuoden kuluttua Ville siirtyi kuparikaivokseen Arizonassa. Sinne tuli pian myös Jakob-veli ja veljekset muodostivat nyt työparin. Jakob oli porari ja Ville toimi apuporarina. Juuri poraamista hän halusikin opetella ja hän suunnitteli, että kun hän oli oppinut sitä kunnolla hän voisi muuttaa Etelä-Afrikkaan ja ryhtyä kultakaivoksen porariksi. Siellä porarit kuulemma rikastuivat. Onneksi hän ei koskaan lähtenyt sinne koska siellä varsin moni sairastui silikoositautiin ja kuoli nuorena.

Keväällä Jakob otti Villen mukaansa ja lähti takaisin Coloradon Cripple Creekiin. Hän oli ollut siellä aikaisemmin ja saanut siellä paljon hyviä ystäviä, mm Gust Mattlarin ja hänen sisarensa Marian, kotoisin Maalahdesta (Malax). He pyörittivät majataloa, boarding house, Gouldfield-nimisessä kylässä Victor-nimisen kaupungin ulkopuolella. Sinne myös Jakob ja Ville majoittuivat. Cripple Creek-alueen kaivokset olivat lähinnä kultakaivoksia, ja niiden toiminta oli jo alkanut hiipua. Veljekset saivat kuitenkin töitä Independence.nimisessä kaivoksessa, joka oli yksi alueen suurimmista. Kerrottiin nimen johtuvan siitä että kaivoksen malmiesiintymä oli löydetty USAn itsenäisyyspäivänä eli 4 heinäkuuta. Esiintymän löytänyt mies oli umpihumalassa kaatunut mäen rinteessä ja sitten potkinut ja kaapinut maata ennen kuin nukahti. Herätessään hän näki maassa keltaisia hiukkasia. Hän haki työkaluja, otti maasta näytteitä ja ne osoittivat, että paikalla oli kultaa. Hän varasi alueen ja rikastui kovasti. Tarinaan ei tarvitse välttämättä uskoa, mutta se heijastaa kuitenkin jotain elämästä kultakaivosalueella.

Cripple Creekin kaupungissa oli tuolloin n. 10000 asukasta ja siellä oli pääkatu, jonka kummallakin puolella oli kivitaloja. Siellä olivat isoimmat kaupat, hotellit, baarit ja bordellit. Kävin kaupungissa keväällä 1981 ja näin miltä se nyt paljon myöhemmin näytti. Useimmat pääkadun talot oli restauroitu, mutta joillakin tonteilla oli vain kiviraunioita jäljellä. Kadun toisella puolella talojen takana oli avoin kenttä, joka näytti siltä että siellä oli ollut paljon pieniä puutaloja. Siellä täällä oli vielä talojen eriasteisia raunioita jäljellä. Talot olivat olleet 2x5 tuuman pystylankuista rakennettuja. Talojen seinien ulkopuolelle oli naulattu tukkien pyöreäpintaisia pintalautoja. Ne oli asetettu niin että paksut tyvipuolet olivat vuorotellen oikealle ja vasemmalle. Seinien sisäpuolella oli tavallisia lautoja. Lautojen alla oli vanhoja sanomalehtiä tuulisuojana ja varsinaisena eristeenä oli käytetty heiniä. Vielä pystyssä olevat talot näyttivät kaukaa katsottuina hirsitaloilta.

Talot eli ns. cabins olivat pieniä, lattiapinta n. 5x6-8 m. Ne olivat tavallisesti jaettu kahdeksi huoneeksi päätyseinien suuntaisella väliseinällä. Väliseinän keskellä oli kamina, joka lämmitti molemmat huoneet ja jolla tehtiin myös ruokaa. Näissä yksinkertaisissa mökeissä suurin osa työmiehistä oli asunut. Mutta hehän eivät aikoneet asua siellä pysyvästi, jolloin ainoa kriteeri oli, että asumisen tulisi olla mahdollisimman halpaa.

Victorin kaupungissa oli 1981 n. 5000 asukasta. Siellä oli pääkadun varrella joitakin kivitaloja ja kukkulan päällä hieman modernimpaa tyyliä edustava kivitalo. Tämä oli koko alueen koulutalo. Kaupungissa oli myös vanha ruotsalainen luterilainen kirkko. Keskustan ulkopuolella oli nykyaikaisempi pientaloalue, josta löytyi myös kirkon vahtimestari. Vuosisadan alussa ympäristössä oli useita pienempiä kyliä siellä täällä kukkuloilla, kuten esim. Gouldfield, jossa oli 2000 asukasta. Koko alueen asukasluku oli silloin n. 35000, nyt 1980-luvun alussa enää n. 5000, jotka elivät lähinnä turismilla.

Tälle alueelle Ville oli siis pitkän matkan jälkeen päätynyt. Pienessä majatalossa, boarding housessa, jossa hän asui oli varsin ahdasta. Lisäksi kaupungissa oli paljon kunnollisia miehiä, jotka halusivat asua hyvässä boarding housessa. Silloin vanhempi ruotsalainen rouva tarjosi Maria Mattlarille mahdollisuuden ostaa paljon isomman boarding housen Gouldfieldissa. Sen nimi oli El Paso Hotel (Katso kirjan Levälä-Släkten Del 1.2 kansikuva). Talo oli vuokrattuna, mutta hän halusi luopua vuokrasopimuksesta sekä myydä huonekalut ja muut varusteet. Maria oli heti kiinnostunut, mutta piti taloa liian suurena yksin ostettavaksi, joten hän pyysi ystävättärensä Lydia Svedbergin kumppanikseen. He sopivat talon ostamisesta yhdessä, allekirjoittivat kauppakirjan ja saivat hotellin omakseen 1.9.1902.

Hotellirakennus oli varsin suuri kaksikerroksinen talo. Alakerroksessa oli iso ruokasali sekä pari makuuhuonetta. Salin takana oli iso keittiö sekä huoltotiloja, kuten pesuhuone, pyykkitupa, liinavaatevarasto sekä muita varastotiloja. Yläkerroksessa oli 13 makuuhuonetta. Hotellissa oli tavallisesti 10-20 vierasta mutta siellä kerrotaan joskus asuneen jopa 30 miestä. Vuorotöissä olevat saivat myös nukkua vuoroissa. Aamuisin kaikki söivät aamiaista sekä saivat eväslaatikon mukaansa työmaalle. Siinä oli aina myös hedelmä, tavallisesti omena tai appelsiini. Aamupäivisin kaikki huoneet siivottiin ja sängyt petattiin. Maanantaisin oli suuri pyykkipäivä ja silloin pestiin ja tarvittaessa korjattiin myös vieraiden vaatteet.

Omistajakumppanukset riitaantuivat kuitenkin varsin pian ja Maria tarjoutui lunastamaan Lydian osuuden itselleen. Kun Lydia näki kuinka innokkaasti Maria halusi saada hotellin kokonaan omakseen, onnistui hänen nostaa lunastushinnan yli käyvän tason. Keväällä 1903 Maria kuitenkin onnistui lunastamaan hotellin kokonaan omakseen.

Tästä tuli Marialle huono kauppa koska lakko puhkesi kaivoksissa jo 10.8.1903. Kaivosmiesten ammattiliitto vaati 3 dollarin päiväpalkan nostamista minimitasostaan. Kaivokset suljettiin ja työmiehet alkoivat muuttaa pois kaupungista. Joissakin kaivoksissa ryhdyttiin palkkaamaan rikkurityövoimaa. Taistelusta tuli pitkä, kova ja väkivaltainen. Kansalliskaarti kutsuttiin paikalle. Vielä keväällä 1904 räjähti pommi Independence-kaivoksen varastossa ja tappoi 13 työmiestä. Syksyllä Ville oli 1903 pari kuukautta töissä Coloradon Leadvillessä. Joulukuussa hän otti vapaata ja matkusti takaisin Gouldfieldiin. Siellä ruotsalaisen seurakunnan pastori vihki 12.12.1903 hänen Jakob-veljensä ja boarding housen emännän Maria Mattlarin. Ville vietti myös joulun veljensä ja kälynsä luona.

Tämän vierailun yhteydessä Ville teki myös tuttavuuden, josta oli tuleva hänelle hyvin merkittävä. Vain muutama viikko aikaisemmin eli 13.11.10903 Marian sisar Matilda oli saapunut Maalahdesta avustamaan hotellin töissä. Ensimmäisessä kirjeessään kotiin Matilda kirjoittaa, että lakko jatkuu yhä, mutta että Marian hotellissa on 8 asukasta sekä Gust ja Jakob, joille pitää laittaa ruokaa. Lisäksi hänellä oli 3 lehmää hoidettavana. Matilda ei oikein ymmärtänyt miten hänen sisarensa oli selvinnyt kaikesta. Tosin silloin työttömät Gust ja Jakob auttoivat hotellin töissä.

Tammikuun alussa 1904 Ville matkusti kaivostöihin Coloradon White Pineen ja viipyi siellä aina helmikuuhun 1905, jolloin hän palasi Gouldfieldiin. Suuri lakko oli nyt päättynyt ja nyt oli töitä saatavissa, vaikka monet pienemmät kaivokset eivät koskaan enää käynnistyneet lakon jälkeen. Matildan kirjeistä kotiin Maalahteen alkaa nyt ilmetä kuinka avulias ja kätevä Ville eli englanniksi William oli. Kesti kuitenkin aina 30.12.1906 asti ennen kuin ruotsalainen pastori sai kutsun tulla boarding houseen vihkimään Matildan ja Villen aviopariksi.

Nyt oli myös päätetty että seuraavana keväänä 1907 oli aika matkustaa kotiin Maalahteen. Veljesten appiukko toivoi heidän tulevan kotiin ja ostavan hänen maatilansa Maalahdessa. Kukaan muu hänen lapsistaan ei tähän kyennyt. Hän tarvitsi rahaa velkojensa maksuun eikä hän halunnut joutua köyhäintaloon. Veljekset lupasivat saapua kotiin juhannuksen mennessä ja ostaa tilan. Maria halusi vain ensin myydä hotellinsa irtaimiston. Tämä osoittautui kuitenkin olevan helpommin sanottu kuin tehty. Lopuksi hän joutui myymään suurimman osan niistä alehintaan ja hän pyrki myös ottamaan mahdollisimman paljon tavaroista mukaan kotiin. Kotimatkalle he lopulta pääsivät vasta heinäkuun lopulla ja silloin oli mukana myös Johannes-veli.

 

Ville takaisin Suomessa.

Niin Ville oli runsaan 7 ½ vuoden Amerikan matkan jälkeen ja 28 vuoden iässä takaisin Suomessa. Paluumatka suuntautui Maalahteen Vaasan eteläpuolella, missä hänen yhdessä veljensä Jakobin kanssa oli määrä ostaa appensa maatila. Appiukolla oli suuria velkoja eikä halunnut joutua kunnan köyhäintalolle. Tiloja oli itse asiassa kaksi; isompi Mattlarin tila ja lähistöllä pienempi, jonka appiukko oli ostanut suurena katovuonna 1867. Ville osti pienemmän tilan 5000 mk:n hinnalla ja tämä vei suurimman osan hänen Amerikassa säästämistänsä rahoista. Jakob oli ollut siellä 20 vuotta ja niinpä hänellä oli paljon suurempi pääoma. Hän pystyi siten ostamaan isomman tilan sekä järjestämään appivanhemmilleen syytingin. Nyt Ville oli oman talon tilallinen. Tila oli kuitenkin pieni, vain 6 ha viljeltyä maata. Hän ryhtyi heti raivaustöihin ja sai sillä tavalla 3 hehtaaria viljelysmaata lisää. Sen jälkeen ei ollut enää raivattavaa maata.

Hän keskusteli vaimon kanssa tilanteesta ja he päätyivät siihen, että olisi parasta muuttaa Vaasaan. Siellä Ville voisi saada työtä, jolla hän perheensä elättäisi ja pienen pääomansa hän voisi investoida asuintaloon, jonka voisi hoitaa ja jonka asuntoja voisi vuokrata ulos ja siten käyttää taloa säästölippaana.

Vuoden 1910 lopulla Ville oli löytänyt osoitteessa Koulukatu 17 talon, joka oli myynnissä ja jonka hän halusi. Siinä oli kaksi erillistä puutaloa, toinen kadun suuntainen ja toinen sisäpihassa. Lisäksi siihen kuului ulkorakennus. Kadun suuntaisessa talossa oli kaksi kerrosta ja siinä oli 4 asuntoa, joista 2 kpl 5h+k ja 2 kpl 2h+k. Piharakennus oli hieman lyhyempi kuin kadunvarren rakennus ja siinä oli 4 huoneistoa joista yksi pieni 1h asunto.

Kiinteistön paras puoli oli kuitenkin sijainti. Koulukadun toisella puolella oli puisto, Lasten puisto, joka ulottui Rantakadulle saakka ja tämän toisella puolella vielä muita puistoja satamaan saakka. Alueella asui lähinnä virka- ja liikemiehiä ja hehän olivat yleensä hyviä vuokranmaksajia. Kauppakirja allekirjoitettiin tammikuun 2 päivänä 1911. Kiinteistön hinta oli 96500 mk ja lisäksi siihen tuli vielä 1000 mk lainhuudatus- ym. kuluja. Tämähän oli hurja hinta verrattuna hänen Maalahdessa tekemäänsä tilakauppaan sekä hänen muihin varoihinsa. Kauppa tuli kuitenkin mahdolliseksi sen takia, että taloon liittyi 70000 mk:n hypoteekkilaina, josta oli tehty vain vähän lyhennyksiä. Lainasta piti maksaa kiinteä summa vuosittain ja 6% ylittävä osuus oli lyhennystä. Ville sai myös n. 20000 mk:n kiinnityslainan ja Maalahden tilan hän möi veljelleen Jakobille 6000 mk:n hinnalla. Tilan arvo oli noussut koska hän oli raivannut lisää viljelysmaata sekä rakentanut kaksi huonetta lisää asuintaloon. Perhe ei kuitenkaan voinut muuttaa Vaasaan heti, koska kaikki asunnot oli vuokrattuja. Yksiön vuokralaisella ei kuitenkaan ollut mitään vuokrasopimusta ja Ville perheineen pääsi muuttamaan siihen jo 25.1.1911.

Villellä oli jo työpaikka valmiina, jossa pääsi aloittamaan heti kaupunkiin päästyään. Hän oli päässyt puusepänverstaaseen. Tämän omisti maalahtelainen mies, joka oli Villen vaimon puolisisaren poika. Verstaalla valmistettiin lähinnä ikkunoita ja ovia. Siellä oli töissä n. 15-20 miestä ja palkka oli 5 mk päivässä. Tämä oli alle puolet Amerikan palkoista mutta myös elinkustannukset olivat pienemmät. Villen kertoman mukaan perhe, jossa oli kaksi aikuista ja kaksi lasta selvisivät ennen ensimmäistä maailmansotaa hyvin 60 mk:lla kuukaudessa.

Elämä alkoi muuten sujua hyvin, mutta heidän yhden huoneen asunto oli kuitenkin aivan liian pieni. Jo 1.6 samana vuonna he pääsivät muuttamaan piharakennuksen yläkerran asuntoon. Samalla Ville asensi sähkövalon huoneistoon. Kaikissa katutalon huoneistoissa oli sähköä, mutta pihatalossa vain suurimmassa huoneistossa. Kaupungissa oli kuitenkin ollut sähkölaitos jo vuodesta 1885. Ensimmäisten vuosien aikana Ville asensi sähkövaloa kaikkiin asuntoihin sekä uusia valurautahelloja kaikkiin keittiöihin.

Alkuvuosina talo tuotti vuokratuloja 6400 mk vuodessa. Korot ja lyhennykset veivät vähän yli 5000 mk vuodessa. Ylijäämä riitti juuri ja juuri tarvittaviin kunnostuksiin ja uusiin asennuksiin, etenkin kun Ville pyrki tekemään niin paljon kuin mahdollista itse. Kaikki oli hyvin niin kauan kun puusepän töitä riitti. Jo 1913 rakentaminen Vaasassa alkoi kuitenkin hiipua ja sen mukana myös puusepäntöiden tarve. Vuoden lopulla työnantaja kysyi Villeltä apua. Hän tarvitsi pienehkön pankkilainan hankkiakseen puutavaraa verstaaseen jotta hän voisi jatkaa toiminnan. Tarvittava pankkilaina oli vain jotakin 5000 ja 10000 mk:n välillä ja neuvoteltuaan vaimonsa kanssa Ville allekirjoitti takuupaperit. Samallahan hän varmistaisi oman työpaikan jatkuvuuden. Kun ensimmäinen maailmansota sitten puhkesi kesäkuussa 1914 rakentaminen loppui melkein kokonaan ja puusepänliike meni konkurssiin. Ville jäi entistä suuremmalla velkataakalla työttömäksi.

Ville meni nyt pankinjohtajan puheille ja korosti että jos pankki vaatii häntä maksamaan takaamansa lainan välittömästi hän joutuu konkurssiin, koska hän ei pysty sitä tekemään. Tämä aiheuttaisi pankille suuret tappiot, koska kukaan ei vallitsevassa tilanteessa maksaisi hänen kiinteistöstään niin paljon kun olisi tarpeen kattamaan kaikki siihen liittyvät lainat. Ville tiesi toki myös että jos hänet nyt asetettaisiin konkurssiin, niin hän ei enää koskaan saisi sellaisia lainoja että kykenisi ostamaan jotakin arvokasta. Pankinjohtaja myönsi että Ville oli oikeassa ja niin hän sai myös uuden velan kiinnitettyä kiinteistöön.

Ongelmana oli edelleen se että hän oli työtön. Niin oli niinä aikoina moni muukin eikä uusien työpaikkojen löytäminen ollut helppoa. Ville keksi kuitenkin ratkaisun. Hän meni entisen työnantajansa konkurssihuutokauppaan ja osti sieltä verstaan hevosen ja kärryt. Koulukatu 17:ssa oli jo ennestään talli. Kärrylle vaan muutama saavi ja niin Ville alkoi ajaa vettä kaupungin taloille.

Siihen aikaan Vaasan kaupungissa ei vielä ollut vesijohtoja. Useimmilla taloilla oli omat kaivot, mutta ne olivat usein kuivia kuten myös Koulukatu 17 kaivo. Vaasassa oli oikeastaan vain kaksi kaivoa, joissa vesi pysyi. Lähin kaivo oli Patokaivo, joka sijaitsi rautatien toisella puolella Sepänkylän tien varrella. Siellä oli joka päivä pitkiä jonoja ja usein oli pakko odottaa veden tuloa kaivoon. Vähän kauempana oli Kasakkakaivo, jota Ville useimmiten käytti, koska vesi oli hänen mielestään siellä parempaa. Hän etsi myös isompia asiakaita ja palveli mm. kaupungin suurinta pesulaa, muutamaa yleistä saunaa ja joitakin isompia kiinteistöjä. Hän huomasi pian, että parasta oli tehdä työt öisin. Vesi ei silloin ollut samentunut eikä kaivoilla ollut tungosta. Hänen tienestit vaihtelivat hiukan, mutta saattoivat olla jopa paremmat kuin puusepänliikkeessä.

Tulojen kasvattamiseksi hän yhdisti naapurihuoneistosta yhden huoneen perheen omaan huoneistoon. Tähän oli mahdollista järjestää oma sisäänkäynti ja niin hän saattoi tarjota vuokralle kalustetun huoneen. Nyt myös vaimo sai hiukan tuloja tuottavaa työtä siivoamalla ja tarjoamalla aamiaista vieraille. Huone oli varsin iso, joten siinä asui useimmiten kaksi vierasta. Maailmansodan puhjettua Venäjä lähetti armeijan yksiköitä valvomaan Suomen rannikkoalueita. Koska eteläisen Pohjanmaan esikunta sijaitsi Vaasassa oli kaupungissa paljon nuoria upseereita, jotka mieluummin vuokrasivat majoitusta kaupungilta kuin asuivat kasarmilla. Nämä olivat siistejä ihmisiä jotka maksoivat vuokransa hyvin ja säännöllisesti.

Vuonna 1915 Vaasan kaupunki ryhtyi rakentaman vesilaitosta ja asentamaan vesi- ja viemärijohtoja katujen alle. Koulukadulle johdot tulivat seuraavana vuonna ja 21.8.1916 Ville allekirjoitti liittymissopimuksen nro 53, eli hän oli varsin aikaisin liikkeellä. Vesimittari asennettiin 8.9.1916 ja vesi kytkettiin päälle 1.10.1916. Veden hinta oli 80 penniä/m3 eikä kukaan voinut hevosella ja kärryillä kilpailla sellaisen hinnan kanssa.

Ensimmäisessä vaiheessa vesijohdot asennettiin vain kadunvarsitaloon. Piharakennus sai odottaa vesijohtoja aina 1920 asti, mutta sen asukkaat saattoivat noutaa vettä katutalon pesutuvasta, mikä jo sinänsä merkitsi parannusta.

Kun veden ajot loppuivat Villen täytyi keksiä muita ajoja joita myös saatiin. Myös vuokrat saattoi hiukan nostaa nyt kun asuntojen taso oli nostettu.

Syksyllä 1917 Ville kuuli että Anders Levälä, joka 1897 ja 1899 oli ostanut Levälän kotitilan hänen veljiltään Simon ja Johannes, oli nyt myynyt sen purmolaiselle nimeltään Anders Kronqvist. Villeä harmitti kovasti se, ettei hän ollut ollut tietoinen siitä että kotitalo oli ollut myynnissä. Seuraavana keväänä hän sai kuitenkin kuulla että talo oli uudelleen myynnissä. Anders Kronqvist oli nimittäin ostanut talon antaakseen sen eteenpäin pojalleen. Nyt poika oli kuitenkin kaatunut vapaussodassa ja isä halusi nopeasti myydä talon jotta olisi joku joka huolehtisi kylvöistä ja muista kevättöistä. Ville matkusti välittömästi Ytterjeppoon neuvottelemaan Hanna-kälynsä kanssa, joka oli Otto-veljen vaimo. Ville tiesi että Amerikassa oleva Otto oli lähetellyt rahaa kotiin ja ett inflaatio nyt uhkasi näitä säästöjä. Hanna ei voinut kuvitella tekevänsä yksin niin suurta talokauppaa kun nyt olisi kyseessä, mutta kun Ville lupasi ostaa siitä puolet ja vastata sen osuuden maksamisesta Hanna lupasi kaikki säästönsä talokaupan käyttöön. Nyt he saattoivat ryhtyä myyjän kanssa neuvotteluihin.

Anders Kronqvist oli itse edellisenä syksynä maksanut tilasta 25000 mk. Kun hänellä ei nyt ollut ketään joka hoitaisi tilan kevättöitä eikä myöskään muita ostajia tiedossaan suostui hän tinkimään hinnan 22500 mk:aan. Kaupasta sovittiin 1.5.1918 ehdoilla, että 2500 mk maksettiin käsirahana heti, 10500 mk maksettaisiin 30 päivän sisällä ja loput 9500 mk velkakirjalla, jonka korko oli 6%. Tuo 30 päivää oli se aika, jota Hanna tarvitsi rahojensa irroittamiseksi.

Nyt Ville matkusti nopeasti kotiin Vaasaan hakemaan hevosen jotta pääsisi aloittamaan kevätkylvöt. Kun koulut loppuivat vaimo ja lapset tulivat perässä ja viipyivät Levälässä koulujen alkuun saakka. Nyt Ville oli 39 vuoden ikäisenä taas maanviljelijä ja sai tehdä sitä työtä mitä hän eniten halusi. Hän piti kuitenkin Vaasan talon edelleen ja sillä tavalla hän pystyi järjestämään lapsilleen mahdollisuuden käydä kouluja ja opiskella.

Kuinka Villen sitten kävi?

Tekstin kääntäjän loppusanat.

Vaikka Villella oli huomattavan suuret velat ostettuaan sekä talon Vaasasta 1911 että kotitalonsa Levälän 1918 hän selvisi niistä kovalla työllä (ja voimakkaan inflaation avustamana) ja pystyi kiinteistönsä pitämään. Hän asui perheineen kesät Levälässä, jossa hän viljeli maat ilman karjaa ja talvet Vaasassa lasten koulunkäynnin vuoksi. Levälän tilan hän luovutti pojalleen Leopoldille 1937, joka jatkoi maanviljelystä. Tila on nykyisin Leopoldin tyttären Ann-Marin perheen omistuksessa. Vaasan talo Koulukatu 17 säilyi hänen kotinaan hänen kuolemaansa saakka ja perikunta möi sen vaasalaiselle grynderille Hakorannalle 1960-luvun loppupuolella. Tontilla sijaitsee nykyään kuusikerroksinen asuintalo.

Villen lyhyt sukuselvitys:

Mats Wilhelm Levlin, 1879-1963, taulu E26
1. vaimo: Matilda Mattlar , 1880-1936
2. vaimo: Emilia Lindfors, 1887- 1964

Lapset, kaikki ensimmäisestä avioliitosta:
1. Eugen Wilhelm, 1907-1977, taulu E27
2. Estelia Matilda, 1909-1985, taulu E28
3. Leopold, 1914-1955, taulu E29
4. Pär-Erik, 1920-2009, taulu E34

Pär-Erik on Levälän suvun suuri tutkija, Levälän sukuseuran perustaja ja yllä olevan tekstin laatija. Kääntäjä on Leopoldin vanhin poika, taulu E30.